Etupiirit

 

Etupiirien tai vastaavien suosiminen

Siltarumpupolitiikka oli aikoinaan oikeastaan käsite. Pohjimmiltaan kyse on yksinkertaisesti äänestäjien lahjomisesta heidän omilla rahoillaan. Se olikin lähinnä väline äänestäjien miellyttämiseen. Oman luottamuksensa siinä menettivät puolueet ja edustajat, jotka lahjontaa harrastivat. Luonnollisesti se vaikeutti ja viivästytti erään puolueen ääntenkalastelua kaupungeissa. Se luottamus, katsos.

Erikoiseksi siltarumpupolitiikan teki kyseisen politiikan suhde kansalaisten tasavertaisuuteen. Siinähän esimerkiksi saatettiin parantaa jonkin tietyn alueen infrastruktuuria yhteisillä verorahoilla eli meidän kaikkien rahoilla. Vastineeksi toinen alue tai hallinnon ala saattoi jäädä vähemmälle huomiolle ja tällöin saattoi syntyä epätasa-arvoinen tilanne alueiden kesken. Alueiden keskinäinen epätasa-arvo, joka on luotu keinotekoisesti, on omiaan ruokkimaan luottamuspulaa eri alueiden välille.

Tässä välissä haluan palauttaa lukijan mieleen psykologi Stanley Milgramin tutkimukset jotka käsittelivät ihmisten totelevaisuutta viranomaisille ja vastaaville auktoriteeteille. Tutkimusten keskeisin ja pelottavin anti oli se, että ihmiset olivat valmiit altistamaan toiset ihmiset vaarallisiksi olettamilleen sähköiskuille, mikäli auktroriteetti kertoi sen olevan tarpeellista/välttämätöntä.

Edellämainitussa tilanteessa ihminen siis ”siirtää” vastuunsa tekemästään teosta häntä käskyttäneelle auktoriteetille.

Tämähän näkyi jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä toisen maailmansodan jälkeen, joissa syytetyt ilmoittivat tekojensa motiiviksi ja puolustukseksi sen kuuluisan ”tottelin käskyjä”-selityksen.

Milgramin tutkimukset avaavat hieman seuraavien ilmiöiden luonnetta ja siksi oli tarpeen virkistää lukijan muistia.

Mutta palataanpa keinotekoiseen epätasa-arvoon ja mielestäni erinomaiseen esimerkkiin (vaikkakin vastenmieliseen sellaiseen).

Entisen Jugoslavian lähihistoria, ennen hajoamissotia on aikalailla oppikirjamainen esimerkki keinotekoisesti aikaansaadun epätasa-arvon luomisesta. Käyn sen tosi lyhyesti läpi, ja mutkat suoriksi-periaatetta noudattaen.

Jugoslaviassa oli käytännössä sananvapaus aina 1960-luvun puolivälin tienoille, kunnes diktaattori Tito rajoitti sitä, toteamalla ettei ”sananvapautta ole tarkoitettu kansalliseen sovinismiin”. Eli Tito rajoitti vaikkapa kroaatin oikeutta sanoa serbistä mielipiteensä ja päinvastoin.

Neuvostoliiton romahduksen aikoihin silloinen kommunistihallinto ”muutti politiikkaansa” eli se alkoi kutsua kommunismia sosialismiksi ja sitten alkoikin tapahtua... Lehdistö ja muut tiedotusvälineet olivat erittäin keskeisessä osassa, kun Jugoslavian kansalaisia ryhdyttiin jakamaan mm. kansallisuuksien mukaan, uskonnon mukaan, etnisyyden mukaan yms. ja pahnan pohjimmaiseksi eli ”syntipukiksi” asetettiin albaanit. Albaanithan eivät saaneet asua tietyissä kaupungeissa, eikä heille saanut myydä asuntoa joissain toisissa kaupungeissa. Jugoslavian alueelle muodostettiin myös ns. etnisesti puhtaita tehtaita, joissa sai työskennellä vain tietyn etnisyyden omaavat henkilöt. Jotenkin kuulostaa siltä, että joku oli lukenut erään Adolf nimisen herran kirjoja.

No, kuitenkin Jugoslaviassa soppa sakeni aika nopeasti ja sodan kaltaiseen tilaan päädyttiin alle 3 vuoden, sillälailla...

Jugoslaviassa siis harjoitettiin eräänlaista turboahdettua ”hajota ja hallitse”- hallintoa joka lähti lapasesta.

Juutuubista löytyy asiallinen video, joka selostaa asian tarkemmin. Saa katsoa muttei ole pakko:

A Warning From Yugoslavia: Don't Let Socialism Come To America

No juu, sellaista Jugoslaviassa, mutta osataan sitä meilläkin.

Sananvapaus

on ollut huolenaiheena myös meillä Suomessa. Mehän emme siis enää saa lainata Raamatun lauseita ja ajatuksia, kiellettyjen listalla on myös tuo Jugoslaviasta tuttu ”kansallinen sovinismi” (vieraiden kulttuurien arvostelu), sekä muiden uskontojen arviointi / arvostelu. Lista taatusti pitenee tulevaisuudessa.

Itsesensuuri on jo astunut keskuuteemme ja se onkin tarkoitus aina, kun sananvapautta rajoitetaan.

Mielenkiinnolla odotan sitä hetkeä, kun totuuden puhuminen on tosiasiallisesti kielletty.  

Sananvapauden rajoituksiinhan on lähdetty, koska ” auktroriteetti kertoi sen olevan tarpeellista/välttämätöntä”. Sananvapauden tapauksessa auktoriteetti taisi alunperin olla joku poliitikko...

Vaikka kiellettyjen puheenaiheiden lista ei pitenisikään, niin Cancel-kulttuuri viimeistään huolehtii turvat tukkoon.

Cancel-kulttuuri

lyhyesti kerrottuna tarkoittaa, että ihminen voidaan yhden ainoan ”väärän mielipiteen” perusteella erottaa omasta sosiaalisesta viiteryhmästään, hänen maineensa pyritään tuhoamaan julkisesti ja hänelle voidaan vaatia potkuja, molempien onnistumisprosentti on valitettavan iso.

Henkilön ura ja elämä voi tuhoutua yhden fb-päivityksen tai harkitsemattoman twiitin takia – ja aktivistit tonkivat näitä viestejä jopa useiden vuosien takaa.

Tämä Cancel-vouhotus ei valitettavasti rajoitu ainoastaan somen tonkimiseen.Alkusyksystä 2020 tapahtui Kansallisteatterissa eräänlainen ”väärä mielipide” eli suomeksi sanottuna ”väärä roolitus”.... aivan...

Lyhyesti, Kansallisteatteri antoi kenkää näyttelijälle muutaman pahastujan tunteenpurkausten perusteella. Poliittinen korrektius ohitti työntekijän oikeudet (poliittinen korrektiushan on tunnetusti hyvä syy antaa kenkää).

Jotta soppa sakenisi lisää, Kansallisteatteri perui irtisanomisen sen jälkeen, kun kävi ilmi, että pahastujien kritiikki oli perustunut väärinkäsitykseen.

Sekoilu alkoi siitä, kun Kansallisteatteri kertoi siirtävänsä Kaikki äidistäni -näytelmänsä aloitusta, koska “teoksen transihmisen roolittaminen on herättänyt kriittistä keskustelua, jonka Kansallisteatteri haluaa kohdata ja huomioida”. Eli joku oli sosiaalisessa mediassa keksinyt vinkua näytelmän roolien jakoa, Kansallisteatteri polvistui arvostelijoidensa eteen ja ulkoisti taiteellisen päätäntävaltansa sosiaalisen median cancel-kulttuurille 

(No, onhan Twitteristä jo tullut NY Timesin päätoimittajakin, mitäs pienistä).

Arvostelijoille oli tullut henkinen pipi Agrado-nimisen seksityöntekijän hahmosta, jota näyttelee alkuperäisessä Kaikki äidistäni -elokuvassa transnainen. Kansallisteatterissa hahmoa taas esittää miesnäyttelijä. Somessa ärisi joukko transsukupuolisia taiteiljoita, jotka allekirjoittivat Kansallisteatterille osoitetun avoimen kirjeen, jossa roolitusta paheksuttiin vahingollisena. Vain kaksi esiintyi omalla nimellään, loput nimimerkillä “ryhmä muita transsukupuolisia taiteen ammattilaisia”. Eli, asialla saattoi olla kaksi trans-jotain hiipparia, jotka nyki piposta koko härdellin.

Hässäkän ydin oli siinä, että nämä trans-jotain-taiteilijat eivät hahmottaneet elokuvan ja sen teatterisovituksen olennaista eroa...Nehän ovat aivan eri teoksia ! Kaikki äidistäni -elokuvassa Agrado-hahmo on kyllä transsukupuolinen, mutta suomalaisessa teatterisovituksessa hän on transvestiitti. Todella herkkää ja sivistynyttä mielensäpahoittamista, tyyliin ”touho ja toope”.

Mietitäänpä tämän Canceloinnin seurauksia.

Tämähän laajentaa entisestään sananvapauden rajoituksien kirjoa, myös sellaisiin aiheisiin, jotka eivät millään ylitä syytekynnystä. Vaikka cancel-kulttuuri onnistuttaisiin lopettamaan, on se jo jättänyt jäljen, jonka seurauksena yhteiskuntaa koskevista isoista ongelmista, ei kyetä puhumaan avoimesti, vuosiin. Työpaikka ja maine on normaalille ihmiselle liian tärkeitä: vaikenemalla ne saattavat säilyä.

Cancel-kulttuurin ”käskevä auktoriteetti” vaikuttaa sijaitsevan Intesektionaalisessa feminismissä. joka ajaa erilaiset vähemmistöryhmittymät ”taistelemaan oikeuksistaan”. No, cancelointi on ainakin suhteellisen tehokas väline ”taisteluun”.

Intersektionaalinen feminismi

on uusin omituisuus politiikkamme kirjossa. Se lanseerattiin kesällä 2020 sisäministerin toimesta. On kuulemma tulossa oikein viralliseksi ja kantavaksi teemaksi hallinnossa ja koulujen opetusohjelmaankin.

Intersektionaalinen feminismi on erittäin monimutkainen ja monitahoinen poliittinen kummajaisaate, joka lähtee siitä, että yhteiskunnassa on erilaisia sektioita (kutsutaan myös uhripositioksi) ja jokaisella sektiolla /uhripositiolla on oma asemansa hierarkiassa. Esimerkiksi valkoinen nainen voi olla syrjitty, mutta samalla hän on kuitenkin valkoihoinen ja hänen kuuluu tiedostaa etuoikeutettu asemansa. Henkilöllä voi olla useampia uhripositioita ja sen mukaan kasvaa sitten etuoikeudet. Kokonaisuudessaan intersektionaalinen feminismi on epäselvä sääntöjen viidakko, tosin aatteen suurin ongelma on muualla.

Aate ajaa metsään siinä, että se jakaa ihmisiä ryhmiin oletetun uhriaseman perusteella. Mitä useampaan uhriryhmään henkilö kuuluu, sitä korkeammalla hierarkiassa hän on ja sitä enemmän puhevaltaa hänellä on. Alimpana ovat etuoiketuimmat ryhmät – pahnanpohjimmaisena valkoinen heteromies, jonka pitää kuunnella ja antaa tilaa marginalisoiduille ryhmille. Kyseessä on siis täysverinen luokkajärjestelmä, jonka tarkoitus on vaientaa osa keskustelijoista. Tarkista etuoikeutesi ja kuuntele! Auktoriteettina tässä touhuilussa toimii poliitikko.

Eli mietitääs...

Tämä valkoisen heteromiehen sorsiminen kuulostaa tutun oloiselta, ainakin jos kysyy albaaneilta tai juutalaisilta. Heitäkin syytettiin aikanaan kaiken maailman ongelmista. Oikeastaan tuo muistuttaa natsi-Saksan ylösalaisin käännettyä rotutaulukkoa, jossa rodut on korvattu uhripositioilla.

Korostan vielä, että kaksi alinta kastia tässä mielettömyydessä ovat valkoiset heterot (naiset ja miehet), eli ne, jotka kantavat päävastuun yhteiskunnan toiminnoista sekä taloudesta ja joiden työn tuloksista maksetaan käytännössä kaikki verot.

Summasummarum

Sananvapauden rajoitukset, Cancel-kulttuuri ja Intersektionaalinen feminismi yhdessä, aiheuttavat yhteiskunnan sisäisen luottamuksen romahduksen, josta seuraa samankaltaisuuden suosiminen, joka ilmenee myös segregaationa (blokkiutuminen).

Samankaltaisuuden suosiminen aiheuttaa nimensä mukaisesti ihmisten etsiytymisen samanmielisten ja saman tulotason yms. omaavien seuraan. Samankaltaisuus muiden ympärillä olevien ihmisten kanssa tarjoaa ympäristön, jossa ihmisellä on mahdollisuus olla oma itsensä ja ilmaista mielipiteensä kaltaistensa joukossa (turvallisesti).

Ajanmittaan tulemme näkemään esimerkiksi konservatiivien ja sosiaaliliberaalien ajautuneen tiukasti omille asuinalueille tai keskittyvän jopa tietyille maantieteellisille alueille. Jakolinjat blokkien välillä tulevat olemaan syvät ja lähes ylittämättömät.

Tuo kansan jakaminen pieniin palasiin takaa taas kerran turboahdettua ”Hajoita ja Hallitse”- mallia.

Vaikka intersektionaalinen feminismi ja Cancel-kulttuuri painettaisiin samantien historian hämäriin, niin kannattajat jatkavat kuitenkin vielä vuosia toimintaa. Onhan ”etuoikeutetuilla” ministerin tarjoama ”selkänoja” ja kukapa haluaa luopua niistä ”saavutetuista” etuoikeuksista, olivatpa ne sitten kuviteltuja tai todellisia.

Lisäämällä soppaan vielä sananvapauden rajoittamisen niin aika sakeata alkaa olemaan.

(Divide et impera) on hallintomuoto, jonka mukaan hallittavat on jaettava esimerkiksi etupiireittäin ryhmiin, joita sitten kiihotetaan toisiaan vastaan. Näin ei pääse syntymään yhtenäistä vaikutusvaltaista ryhmittymää, joka voisi haastaa valtaapitävät.

Tämä piti paikkansa aikanaan, mutta nykyihmisellä on kuitenkin huomattavasti enemmän mahdollisuuksia, resursseja, tietoa ja taitoa, kuin vuosisatoja sitten eläneillä esi-isillään.

Nykyään tämänkaltaisen järjestelmän käyttäminen johtaa yhteiskunnan blokkiutumisen kautta romahdukseen. Blokkeihin jakautunut yhteiskunta on lisäksi myös räjähdysherkkä ja se ”kipinä” tulee varmasti aikanaan... Toivotaan, että se romahdus tulee ennen ”kipinää”.

Yhteiskunnan varsinainen tarkoitus oli alunperin, että yhdistyminen luo synergiaa, josta on hyötyä kaikille. Mutta, kun hallinto on aina lopulta kääntynyt kansaa vastaan, suosimalla joitakin ryhmiä toisten kustannuksella, niin silloin yhteiskunnan tarkoitus on lakannut olemasta ja se romahtaa.

Seuraava postaus kahden viikon päästä: Illalla 19.10.2020